Someone please call 911

Huono fiilis vaan jatkuu. Olen kiduttanut itseäni selailemalla eri treeniblogeja, joissa hehkutetaan bodycombatia, spinningiä, juoksua ja muuta yhtä ihanaa. En kestä! Miksi helvetissä sitten jatkan noiden lukemista? Piti varmuuden vuoksi sitten vielä katsoa teaser tulevasta bc-ohjelmasta, ja sydämeni itkee verta tällä hetkellä. Miksimiksimiksi sen polven piti taas hajota?! Miksi en lopettanut pelaamista jo sen ensimmäisen vaihdon jälkeen, kun selkäni venähti ja sattui niin ettei edes henkeä saanut. Mutta ei, piti ajatella joukkuekavereita, meitä kun oli muutenkin niin vähän  etten halunnut kuormittaa toisia yhtään sen enempää.. Vaan ei auta jossittelu enää tässä vaiheessa.

Sanoin M:lle silloin maanantaina salilla ettei minusta tunnu enää pahalta etten pääse combattiin/spinniin vielä. Mutta taisin valehdella.. Menin silloin pari viikkoa sitten jopa niin pitkälle, että poistin heiaheiasta kavereitani, kun en yksinkertaisesti vaan kestänyt katsella muiden treenipäivityksiä. Estin vielä facebookissakin kaikki heiaheian julkaisut. En vain yksinkertaisesti kestä niitä juuri nyt. Pakko olla sen verta itsekäs :/
Olen ladannut mp3-soittimeeni paljon noita bodycombat-biisejä, mutta en pysty niitäkään kuuntelemaan kun tuntuu niin pahalta.
Sen sijaan että ajattelisin optimistisesti että "hei, pääsen spinniin JO 3-5 viikon päästä", niin ajattelen että "VIELÄ noin (perkeleen) kauan joutuu odottamaan".
Itkettää, mutta kyyneleitä ei vaan tule. On jotenkin tyhjä olo. Ihan kuin ilman treeniä en olisi mitään.

Jalat ovat ihan pirun kipeät eilisen lenkin jäljiltä. Turvotustakin löytyy enemmän kuin yleensä.
Pelottaa jo valmiiksi se ensi viikon tiistain fyssarikäynti. Olin vähän ajatellut, että äitini voisi lähteä mukaan kuskiksi näin ensimmäisellä kerralla, mutta eilen selvisi ettei tämä onnistukaan kun äipällä on menoja ja palaa vasta tiistai-iltana. Tämän jälkeenhän ehdotin sitten A:lle mukaantulemista, mutta vituiks män sekin. Joo ei siinä mitään, kyllähän bussit kulkevat ja aamulla pääsen A:n kyydillä bussiasemalle. Mutta.. Siitä lähimmältä pysäkiltä on jonkin verran matkaa sinne Dextraan. Lähinnä se matka huolettaa sen fyssarikäynnin jälkeen, en tiedä mitä nyt ensimmäisellä kerralla tehdään, mutta jos kovin paljon väännellään ja käännellään niin kyllähän se polvi ärtyy. Ja sillä pitäisi tosiaan klenkata vielä sinne pysäkille takaisin. Ja sitten minun pitäisi jotenkin selvitä kotiinkin. Siihen aikaan päivästä kun kaikki ovat töissä tai muuten vaan poissa :/ lähimmältä pysäkiltä taitaa kotiinkin olla matkaa se vähintään kilometri, enkä todellakaan pysty sitä matkaa kävelemään kun on ensin koko päivä muutenkin rasitettu polvea.
Minullahan ei siis ole ajokorttia, autosta puhumattakaan. Inhottavaa, kun joutuu aina miettimään nämä kulkemiset ja sumplimaan muun elämän sen mukaan. Salilla en voi käydä kuin vasta sen jälkeen kun A/joku kaveri on päässyt töistä ja voi minua auton kanssa kuskata, pyörällähän en voisi muutenkaan ajaa kun se on varastettu ja sitä rataa.

Miten nämä kaikki pikkuasiat tuntuvat taas elämää suuremmilta vastoinkäymisiltä?