Eilen se sitten iski - totaaliromahdus. Olin käynyt salilla tekemässä selkätreenin, ja kotiin päästyäni luin fyssarilta saamani sähköpostin. Aiemmin aamulla olin laittanut hänelle jälleen kerran viestin täynnä kysymyksiä mitä saan tehdä ja olisiko tää liike hyvä vai huono jne. Etukyykkykin on nyt sitten pois treeniohjelmasta, sillä se on alaselälle vähän turhan rankka vaikka käyttäisin vyötä. En tiedä mitä tapahtui, mutta seuraavaksi makasinkin olohuoneemme lattialla ja itkeä pillitin kuin pikkulapsi. Tiedän, että pitäisi olla kiitollinen siitä että olen elossa, kaikki raajat tallella ja pystyn kuitenkin treenaamaan, mutta silti alan olla henkisesti niin finaalissa tämän kaiken suhteen. Treenaaminen on mulle vähän niin kuin kaikki kaikessa, ja kun en nyt pysty täysillä treenaamaan niin syö kyllä naista aika huolella.
Pitää niin hyvin paikkansa lause, että jonkin asian arvon tajuaa vasta kun sen menettää. En enää edes muista, millaista oli elää kivutonta ja suht stressitöntä/huoletonta elämää. Tänä vuonna en ole oikeastaan muuta tehnytkään kuin stressannut ja kärsinyt ajoittain kovistakin kivuista. Kesä oli todella kamalaa aikaa, ja jos vain voisin, niin pyyhkisin kyseisen ajanjakson kokonaan pois kartalta. Mieluiten kyllä koko tämän muunkin vuoden. Ilmeisesti juuri tämän stressin takia minulta on lähtenyt aivan järkyttävä määrä hiuksia kesästä lähtien, ja entinen letti onkin nyt hyvin kaukainen muisto vain. Nyt tietenkin murehdin lisää tätä hiustenlähtöä, ja kaikkihan tietävät mitä se sitten aiheuttaa... Jep. Vuodenvaihteessa olenkin sitten varmaan jo kalju. Turhauttaa ja ehkä jollain tapaa suututtaakin, miten jotkut ihmiset eivät tajua miten vakava asia tämä minulle on, ja suorastaan nauravat minun "typerille jutuilleni". Joo, ymmärrän kyllä toisaalta miksei tuuhean leijonanharjan omaava ystäväni näe tätä asiaa ihan samalla lailla kuin itse näen, mutta voisi edes yrittää ajatella asiaa minun kantiltani.
Tiedän olevani seminegatiivinen ihminen, valitan ja ruikutan paljon. Olisikin upeaa omata samanlainen positiivinen asenne ja ote elämään kuten Elastisella on, mutta tuntuu vain niin kovin vaikealta. Varmasti hänelläkin on niitä huonoja päiviä, mutta olisihan se hienoa kun minut muistettaisiin ihmisenä joka oli aina niin hyvällä tuulella ja kaikille ystävällinen. Perusilmeeni taitaa olla aika luotaantyöntävä (ei välttämättä johdu huonosta päivästä/huonosta tuulesta tms, olen vain keskittynyt :D) ja työkaverinikin tokaisi kerran että "Ella on aina vihainen!". Tuo oli aika pysäyttävä kommentti. Enhän mä nyt aina ole vihainen... Omaan jokseenkin erikoisen huumorintajun, että ehkä sekin vähän hämää muita ihmisiä. Pohjimmiltani olen kuitenkin pirun herkkä ja melkoisen ujokin vielä. Tuon kaiken peitän vetämällä jonkinlaista roolia, mutta lähimmät ystäväni ja perheenjäsenet kyllä tuntevat sen todellisen Ellan.
Vuoden alussa päätin joka päivä kirjoittaa paperilapulle edes yhden positiivisen asian - liittyi se sitten itseeni tai vaikka vain kauniiseen säähän. Vuoden lopussa voisin sitten näitä lappusia lukea ja huomata, että ei se elämä nyt niiiin kamalaa ollutkaan. No, arvatkaapa montako lappua on tullut kirjoitettua? Jep... Eihän vieläkään ole kyllä myöhäistä, nyt täytyisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyä toimeen! Aivan liian paljon keskityn niihin asioihin jotka elämässäni ovat huonosti. Olen koko elämäni ajan kärsinyt surkeasta itsetunnosta eikä tämän suhteen ole kyllä menty etiäpäin yhtään. Voisin helposti viettää parikin tuntia peilin edessä ja etsiä itsestäni niitä vikoja: liian paksut reidet, maha on silkkaa pläskiä, ruma naama, liian vähän tukkaa, liian iso nenä, liian pienet silmät, liian vähän lihasmassaa ja niin edespäin. En tiedä loppuisiko tuo lista koskaan. Olen käynyt meidän työterveyspsykologilla ja voi pojat että oli hankalaa kun hän käski kertoa kolme hyvää asiaa itsessäni. En nyt enää muista mitkä asiat sitten lopulta keksin, huumorintajuni nyt taisi ainakin olla yksi.. Tiedä kyllä sitten onko se hyvä vai huono asia. Niin joo ja sinnikkyyteni. Elämässäni on tapahtunut vähän turhankin paljon ikäviä asioita (ja turhan varhaisella iällä), mutta tässä sitä vain ollaan. Aina välillä mietin millainen olisin nyt, jos olisin saanut elää erilaisen lapsuuden ja nuoruuden. Millainen ihminen olisin nyt? Entä jos en olisi koskaan telonut itseäni, olisiko minusta kehittynyt näin sitkeää sissiä? Ehkä elämäni tulee olemaan ainaista jossittelua, kuka tietää :)
Toisaalta on hyvä, etten tyydy vähään. Kehitys loppuu, kun ihminen on tyytyväinen. Eli minä tulen kehittymään aina ja ikuisesti :D olen myös kovin kilpailuhenkinen mitä tulee varsinkin saliharjoitteluun. Tässäkin on tietysti omat huonot puolensa, mm. riski loukkaantua kasvaa kun aina pitäisi olla vahvempi kuin kaverin. Että ehkä siinäkin mielessä se yksin treenaaminen on mulle sopiva juttu...Meillä on "onneksi" vain yhdet kimppatreenit viikossa, mutta on kyllä kivaa kun joutuu haastamaan itsensä jos kaveri vieressä tekee enemmän toistoja tai isommilla painoilla.
 |
| kuva |
Jokin aika sitten sain salilla kommenttia, että olen kyllä selkeästi kehittynyt tässä kesän aikana (erinäisten syiden takia aloin jälleen treenaamaan yksin). Olin itsekin hieman varovaisesti samaa ajatusta kypsytellyt päässäni, kun olkapäät alkoivat jo vähän erottua ja selkä kasvaa. Samantien kyllä vaihdoin taas negatiivisiin ajatuksiin, "onhan tässä vähän kerätty fläsääkin" ja sitä rataa. Mikä hitto siinä on niin vaikeeta, ettei voi edes yhtä positiivista ajatusta suoda itselleen?? Mä tiedän ettei tämä mun negatiivisuus johda kuin ennenaikaiseen hautaan tai tuo mulle yhtään mitään hyvää, mutta silti on aina vaan mollattava itseään. Ja mitä mä tästä hyödyn? EN YHTIKÄS MITÄÄN!! Otin silloin alkuvuodesta tavoitteeksi nostaa sen 60kg penkistä vuoden loppuun mennessä. Check, I did it. Mitäs jos nyt ottaisin tavoitteeksi muuttua paremmaksi ihmiseksi? Lopettaisin tämän turhan ruikuttamisen ja oppisin arvostamaan itseäni. Ehkä, hui kauhistus, jopa rakastamaan itseäni. Avaan silmäni: mulla on maailman ihanin mies, upeita ystäviä ja ihana äiti ja sisko.
Kaikki raajat tallessa, kaikki raajat liikkuvat. Selkä on nyt kipeä, se on todennäköisesti kipeä vielä huomennakin ja ensi viikollakin, mutta mä sentään tunnen sen kivun. Monikohan halvaantunut antaisi mitä vain, että saisi jälleen tuntea vaikka sitä kipua edes. Pelit on kielletty nyt, mutta tilanne voi olla aivan toinen jo parin kuukauden päästä. Ehkä sen ajan jaksaa odottaa ennemmin kuin pelata nyt ja rikkoa itsensä siihen kuntoon ettei tarvitse pelata enää koskaan.
 |
| kuva |
Jatkossa annan itkuista puolet pois, kaikkea ei tarvitse pitää sisällään ja yksin hautoa ja murehtia :)
