Anna pois itkuista puolet

Eilen se sitten iski - totaaliromahdus. Olin käynyt salilla tekemässä selkätreenin, ja kotiin päästyäni luin fyssarilta saamani sähköpostin. Aiemmin aamulla olin laittanut hänelle jälleen kerran viestin täynnä kysymyksiä mitä saan tehdä ja olisiko tää liike hyvä vai huono jne. Etukyykkykin on nyt sitten pois treeniohjelmasta, sillä se on alaselälle vähän turhan rankka vaikka käyttäisin vyötä. En tiedä mitä tapahtui, mutta seuraavaksi makasinkin olohuoneemme lattialla ja itkeä pillitin kuin pikkulapsi. Tiedän, että pitäisi olla kiitollinen siitä että olen elossa, kaikki raajat tallella ja pystyn kuitenkin treenaamaan, mutta silti alan olla henkisesti niin finaalissa tämän kaiken suhteen. Treenaaminen on mulle vähän niin kuin kaikki kaikessa, ja kun en nyt pysty täysillä treenaamaan niin syö kyllä naista aika huolella. 

Pitää niin hyvin paikkansa lause, että jonkin asian arvon tajuaa vasta kun sen menettää. En enää edes muista, millaista oli elää kivutonta ja suht stressitöntä/huoletonta elämää. Tänä vuonna en ole oikeastaan muuta tehnytkään kuin stressannut ja kärsinyt ajoittain kovistakin kivuista. Kesä oli todella kamalaa aikaa, ja jos vain voisin, niin pyyhkisin kyseisen ajanjakson kokonaan pois kartalta. Mieluiten kyllä koko tämän muunkin vuoden. Ilmeisesti juuri tämän stressin takia minulta on lähtenyt aivan järkyttävä määrä hiuksia kesästä lähtien, ja entinen letti onkin nyt hyvin kaukainen muisto vain. Nyt tietenkin murehdin lisää tätä hiustenlähtöä, ja kaikkihan tietävät mitä se sitten aiheuttaa... Jep. Vuodenvaihteessa olenkin sitten varmaan jo kalju. Turhauttaa ja ehkä jollain tapaa suututtaakin, miten jotkut ihmiset eivät tajua miten vakava asia tämä minulle on, ja suorastaan nauravat minun "typerille jutuilleni". Joo, ymmärrän kyllä toisaalta miksei tuuhean leijonanharjan omaava ystäväni näe tätä asiaa ihan samalla lailla kuin itse näen, mutta voisi edes yrittää ajatella asiaa minun kantiltani. 

Tiedän olevani seminegatiivinen ihminen, valitan ja ruikutan paljon. Olisikin upeaa omata samanlainen positiivinen asenne ja ote elämään kuten Elastisella on, mutta tuntuu vain niin kovin vaikealta. Varmasti hänelläkin on niitä huonoja päiviä, mutta olisihan se hienoa kun minut muistettaisiin ihmisenä joka oli aina niin hyvällä tuulella ja kaikille ystävällinen. Perusilmeeni taitaa olla aika luotaantyöntävä (ei välttämättä johdu huonosta päivästä/huonosta tuulesta tms, olen vain keskittynyt :D) ja työkaverinikin tokaisi kerran että "Ella on aina vihainen!". Tuo oli aika pysäyttävä kommentti. Enhän mä nyt aina ole vihainen... Omaan jokseenkin erikoisen huumorintajun, että ehkä sekin vähän hämää muita ihmisiä. Pohjimmiltani olen kuitenkin pirun herkkä ja melkoisen ujokin vielä. Tuon kaiken peitän vetämällä jonkinlaista roolia, mutta lähimmät ystäväni ja perheenjäsenet kyllä tuntevat sen todellisen Ellan.

Vuoden alussa päätin joka päivä kirjoittaa paperilapulle edes yhden positiivisen asian - liittyi se sitten itseeni tai vaikka vain kauniiseen säähän. Vuoden lopussa voisin sitten näitä lappusia lukea ja huomata, että ei se elämä nyt niiiin kamalaa ollutkaan. No, arvatkaapa montako lappua on tullut kirjoitettua? Jep... Eihän vieläkään ole kyllä myöhäistä, nyt täytyisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyä toimeen! Aivan liian paljon keskityn niihin asioihin jotka elämässäni ovat huonosti. Olen koko elämäni ajan kärsinyt surkeasta itsetunnosta eikä tämän suhteen ole kyllä menty etiäpäin yhtään. Voisin helposti viettää parikin tuntia peilin edessä ja etsiä itsestäni niitä vikoja: liian paksut reidet, maha on silkkaa pläskiä, ruma naama, liian vähän tukkaa, liian iso nenä, liian pienet silmät, liian vähän lihasmassaa ja niin edespäin. En tiedä loppuisiko tuo lista koskaan. Olen käynyt meidän työterveyspsykologilla ja voi pojat että oli hankalaa kun hän käski kertoa kolme hyvää asiaa itsessäni. En nyt enää muista mitkä asiat sitten lopulta keksin, huumorintajuni nyt taisi ainakin olla yksi.. Tiedä kyllä sitten onko se hyvä vai huono asia. Niin joo ja sinnikkyyteni. Elämässäni on tapahtunut vähän turhankin paljon ikäviä asioita (ja turhan varhaisella iällä), mutta tässä sitä vain ollaan. Aina välillä mietin millainen olisin nyt, jos olisin saanut elää erilaisen lapsuuden ja nuoruuden. Millainen ihminen olisin nyt? Entä jos en olisi koskaan telonut itseäni, olisiko minusta kehittynyt näin sitkeää sissiä? Ehkä elämäni tulee olemaan ainaista jossittelua, kuka tietää :)

Toisaalta on hyvä, etten tyydy vähään. Kehitys loppuu, kun ihminen on tyytyväinen. Eli minä tulen kehittymään aina ja ikuisesti :D olen myös kovin kilpailuhenkinen mitä tulee varsinkin saliharjoitteluun. Tässäkin on tietysti omat huonot puolensa, mm. riski loukkaantua kasvaa kun aina pitäisi olla vahvempi kuin kaverin. Että ehkä siinäkin mielessä se yksin treenaaminen on mulle sopiva juttu...Meillä on "onneksi" vain yhdet kimppatreenit viikossa, mutta on kyllä kivaa kun joutuu haastamaan itsensä jos kaveri vieressä tekee enemmän toistoja tai isommilla painoilla. 

kuva

Jokin aika sitten sain salilla kommenttia, että olen kyllä selkeästi kehittynyt tässä kesän aikana (erinäisten syiden takia aloin jälleen treenaamaan yksin). Olin itsekin hieman varovaisesti samaa ajatusta kypsytellyt päässäni, kun olkapäät alkoivat jo vähän erottua ja selkä kasvaa. Samantien kyllä vaihdoin taas negatiivisiin ajatuksiin, "onhan tässä vähän kerätty fläsääkin" ja sitä rataa. Mikä hitto siinä on niin vaikeeta, ettei voi edes yhtä positiivista ajatusta suoda itselleen?? Mä tiedän ettei tämä mun negatiivisuus johda kuin ennenaikaiseen hautaan tai tuo mulle yhtään mitään hyvää, mutta silti on aina vaan mollattava itseään. Ja mitä mä tästä hyödyn? EN YHTIKÄS MITÄÄN!! Otin silloin alkuvuodesta tavoitteeksi nostaa sen 60kg penkistä vuoden loppuun mennessä. Check, I did it. Mitäs jos nyt ottaisin tavoitteeksi muuttua paremmaksi ihmiseksi? Lopettaisin tämän turhan ruikuttamisen ja oppisin arvostamaan itseäni. Ehkä, hui kauhistus, jopa rakastamaan itseäni. Avaan silmäni: mulla on maailman ihanin mies, upeita ystäviä ja ihana äiti ja sisko.
Kaikki raajat tallessa, kaikki raajat liikkuvat. Selkä on nyt kipeä, se on todennäköisesti kipeä vielä huomennakin ja ensi viikollakin, mutta mä sentään tunnen sen kivun. Monikohan halvaantunut antaisi mitä vain, että saisi jälleen tuntea vaikka sitä kipua edes. Pelit on kielletty nyt, mutta tilanne voi olla aivan toinen jo parin kuukauden päästä. Ehkä sen ajan jaksaa odottaa ennemmin kuin pelata nyt ja rikkoa itsensä siihen kuntoon ettei tarvitse pelata enää koskaan. 

kuva

Jatkossa annan itkuista puolet pois, kaikkea ei tarvitse pitää sisällään ja yksin hautoa ja murehtia :) 

Elossa ollaan!

Heippa!

Uskokaa tai älkää, mutta elossa ollaan vielä :D ihan pikkusen on aikaa vierähtänyt viime kirjoituksesta, ja sitten se vaan jäi.. Ja jäi.. Todellakin jäi. Oli mukamas kaikkea muuta tai sitten ei vaan hotsittanut. Mutta täällä ollaan!

Paljon on tässä reilun vuoden aikana kyllä tapahtunut. Se ehdottomasti iloisin ja paras tapahtuma oli, kun A kosia pamautti eräänä elokuisena yönä kun makoilimme pihallamme ja bongailimme tähdenlentoja. Eli häät tulossa ensi kesänä \0/ Viime heinäkuussa, reilu kolme viikkoa ennen tuota meidän Rodoksen reissua päätti umpisuoleni sitten sanoa sopimuksen irti, ja nyt olenkin umpparia köyhempi nainen. Leikkaus meni oikein hyvin, vatsa ei turvonnut sen jäljiltä paljoakaan ja kivut olivat ihan siedettäviä. Kaikista pahinta oli kun en saanut ruokaa 38 tuntiin - voitte kuvitella millaista tuskaa se on ihmiselle, jolla on pohjaton vatsa ja aina nälkä.

Miss Neulatyyny :/

Vähän jännitti tulevan reissun onnistuminen (tai lähinnä se, että pystynkö mä polskimaan siellä tyrskyissä.. Hyvin onnistui!)

Oli oikein onnistunut reissu, Rodoksen kaupunki on niin ihana paikka että! 

Alkusyksystä havahduin sitten taas siihen samaan tunteeseen, että nyt ei vaan jaksa. Ei töitä eikä oikein mitään muutakaan. Siinä sitten ramppasin työterveyslääkärillä ja -psykologilla, diagnoosina keskivaikea masennus (en nyt tätä ehkä allekirjottaisi...) ja työuupumus. Välillä oli jaksoja, kun en olisi jaksanut käydä salillakaan mutta väkisin vain raahauduin sinne ja itkeskelin sarjojen välissä väsymistäni. Joo, ei ehkä paras idea lähteä tuossa tilassa reenaamaan :/ Monta viikkoahan siinä meni, että sain pääkopan (ja muunkin kropan) kuntoon ja palailin taas töihin. Polven kuntoutuskin eteni hyvin, joskin nuo viimeiset testit jäivät väliin tuon umpparileikkauksen takia. Enpä ole muuten niitä vieläkään tehnyt... 

Enpä sitten loppuvuodesta tehnyt oikein muuta kuin vain reenannut ja kävin töissä. Juhlimiset vähenivät entisestään ja olinkin uudenvuodenpäivänä tietysti heti salilla :)

Tammikuu '14

huhtikuu '14

Mennyt kesä oli kyllä elämäni kurjin ja stressaavin, taisi mennä koko kesäloma vain itkeskellessä omia murheita :( oli niitä hyviäkin päiviä kyllä, ei siinä mitään :) esimerkiksi mökkeilyä A:n mökillä, vakkari lomaristeily, A:n serkun häät, aamulenkkejä, yöfutista, treeniä ja sitä rataa :) Alkukesästä (vai olikohan keväällä...) tein muuten penkkiennätyksenikin, eli huimat 60kg sain nousemaan! Peukut pystyyn että vuoden loppuun mennessä tuo luku alkaa seiskalla :) Kesäkuussa kävin myös pyörähtämässä fysioterapian pääsykokeissa aikuiskoulutuksen puolella, mutta ylläripylläri ei ihan riittänyt rahkeet yli kuudensadan hakijan joukossa ja koulun ovet pysyvät vielä toistaiseksi suljettuina meikäläiseltä. Ehkä ensi vuonna uudestaan?

Yllättäen mulla on ongelmia myös lukossa olevan rintarangankin kanssa :D

Tietysti treeniä treeniä treeniä koko ajan ;)

Rodoksellakin ehdin käydä elokuussa siskoni kanssa, oli aivan mahtava reissu! Sisko varsinkin tykkäsi, kun sai koko ajan olla kuvailemassa meitsin "hyppyharjoituksia" :D

Ekana päivänä.. vielä kovin kalpeana...

Jos joku ei tajua, niin tässä yritetään tehdä kärrynpyörää...

Heippa Rodos,nähdään taas pian <3

Ei.. Mä EN tehnyt lomallani muuta kuin hypellyt rannalla :D

Penikkaongelmatkin sain selätettyä kun aloitin juoksuharjoittelun vähän niinkuin uudestaan, tällä kertaa todellakin pysyttelin niissä sykerajoissa ja vauhtini oli päätä huimaavaa - sauvakävelymummotkin taisivat köpötellä ohitseni... Luulin, että olin jo saanut selätettyä kaikki fyysiset vaivani, mutta... Alkuvuodesta alkoivatkin sitten ongelmat selän kanssa. Alaselkä oli niin maan perkeleen kipeä, ja monien kuukausien tauon jälkeen aloin jälleen käymään fyssarilla. Välillä oli parempia jaksoja, kun selkä oli lähes oireeton, välillä sitten niin kipeä etten pystynyt edes töihin menemään. Tulehduskipulääkkeitä, lihasrelaksantteja, lepoa, "toivotaan että menee pian ohi!"... Eipä mennyt ei. Jossakin vaiheessa ne hyvät jaksot loppuivat, ja selkä oli lähes tauotta kipeä. Olisiko ollut vasta kolmas lääkäri, kun passitti röntgeniin ja verikokeisiin testaamaan löytyykö selkärankareumalle altistavaa geeniä. Viikon ajan sain kärvistellä tuloksia odotellessani, ja teinkin sen virheen että kävin ominpäin OmaMehiläisestä katsomassa. Tämä verikoe kun näytti positiivista tulosta, ja minähän käsitin sen heti niin, että jaahas, se on sitten selkärankareuma meikäläisellä. Meni koko viikonloppu pilalle kun tuotakin murehdin ja eri keskustelufoorumeita selailin lueskellen ties mitä "kauhutarinoita". Työnantajan piikkiin pääsin sitten MRI-kuvaukseen ja mitäs sieltä löytyikään... 

"Yhteenveto: L5/S1-ja L4/5-välilevyissä on sentraaliset pullistumat, jotka eivät kuitenkaan paina hermojuuria."

Eli välilevyn pullistumia parisen kappaletta. Ensimmäinen reaktio oli varmaankin helpotus, että sitä reumaa ei sitten ollutkaan. SItten harmistuin, että hitto vie... Ei tääkään kiva juttu oo. Sitten taas toisaalta, tämä vaiva paranee, reuma ei :/ onneksi kyse on vain pienistä pullistumista, eli leikkausta ei tarvita. Kyllähän tässä menee osa reeneistä uusiksi, ja nyt joutuu ihan aikuistenoikeesti harjoittamaan niitä kuuluisia syviä vatsa- ja selkälihaksia. Mutta mä tuun paranemaan! Sitten joskus :)

Toisaalta tää kaikki tuntuu jollain tapaa ihan hirvittävän ikävältä ja kurjalta, koska...

Ekoihin treeneihin lähdössä, iik!

Eka turnaus, hengissä vielä :D

Pelipäivä, juhlapäivä!

...meitsi on palannut salibandykentille! Nyt vedän tosin nelosdivarissa, kun viimeksi tuli pelattua ykkösessä. Tässä joukkueessa on monta vanhaa joukkuekaveria ja mikä tärkeintä: ihan pirun hauskaa! Kaksi turnausta jo takana ja en voi muuta kuin taputella itseäni selkään että hyvän päätöksen tein. Olen hinkunut takaisin pelikentille jo tämän pari vuotta mitä tässä on ollut taukoa viime leikkauksesta, mutta on vain pelottanut liikaa. Ensimmäisessä turnauksessa olin miltei köntsät housuissa ennen alkuvihellystä, kun pelkäsin että milloin polvi hajoaa uudestaan tai selkä katkeaa. Treenien ja pelien jälkeen ja aikana selkä on kipeytynyt todella paljon, ja nyt onkin sitten salibandy pannassa jonkin aikaa :/ nuo äkkinäiset liikkeet kun eivät todellakaan tee hyvää mun pullistumille... Hitto vie, just kun pääsin vauhtiin! Onneksi noita turnauksia on vielä jäljellä ja pelaaminen on kielletty vain tämän kuntoutuksen ajan.

Eikä ne muutoksen tuulet siihen lopu! Liityin alkusyksystä Aplicon pt-ryhmään! Eli sen sijaan, että treenaisin yksin valmentajan kanssa, on meitä tässä pienryhmässä 8 tyyppiä. Ensimmäinen valmennusjakso kestää sen 5kk, eli tammikuussa loppuu tämä ja sitten voikin miettiä haluanko jatkaa vaiheeseen 2 ja sen jälkeen olisi vielä 3 taso. Mutta tätä pohdin sitten lähempänä tammikuuta, nyt keskitytään olennaiseen eli kovaan treeniin ;) ryhmämme nimi on virallisesti "Voimakkaampi", mutta meidät tunnetaan myös "Pulkannarut kuntoon!" -porukkana :)

Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa, otan nyt itseäni taas niskasta kiinni ja jatkan tämänkin blogin kirjoittamista! Toivottavasti joku vielä lukee :)