Olisihan se pitänyt tietää, että huonosti nukuttu yö tietää persiilleen mennyttä päivää.
Tää itsesäälissä rypemisen määrä alkaa jo hävettämään, mutta minkäs teet kun olo on niin kurja :(
Tämä yksin kotona kököttäminen ei tee yhtään hyvää.. Koskakohan perseeni sulaa tähän sohvaan kiinni kun tässä niin paljon istun päivittäin? Kämppä on ärsyttävän paskainen, mutta en jaksa imuroida. Meikäläisen tuurilla kompastuisin vielä johtoon ja siinä olisi sitten kolmas operaatio taas edessä. Kipu on läsnä jokaisena päivänä, ja tulee olemaan vielä pitkän aikaa. En kuitenkaan haluaisi syödä lääkkeitäkään jatkuvalla syötöllä. Tuntuu niin pirun pahalta, kun haluaisin vaan treenata täysillä enkä vaan yksinkertaisesti voi tai saa. Haluan juosta, haluan combatiin, haluan spinning-tunnille! Haluan kyykätä salilla ja tehdä mavea, bulgarialaista kyykkyä ja askelkyykkyä. Mutta kun ei niin ei.
Sitä mukaa kun lihakset surkastuvat, alkaa tämä keskivartalonikin löysistyä ja pehmentyä entisestään. Kovin piti vain salaattia ja kanaa puputtaa, mutta rikollisen paljon on sitä herkkua eksynyt suuhun. "Kyllä mä saan nyt vähän lohduttaa itteäni ku oon vammanen". Yeah right. Älä vammainen sitten parin kuukauden päästä itke, kun vaaka näyttää plus viittätoista ja ne kilot ei todellakaan ole puhdasta lihasmassaa.
Ja mites tää naama? En ole pahemmin jaksanut ulkonäöstäni nyt huolehtia, kun kotona olen vain ollut. Ja sen kyllä huomaa. Tänäänkin olen märissyt niin paljon, että peitto muuttui limaiseksi rätiksi (nenäliinat ovat aivan yliarvostettuja) ja sitä kyynelräkää löytyi varmaan olemattomista kulmakarvoistani asti. Kuvottavaa.
Kaiken lisäksi A on maailmankaikkeuden surkein lohduttaja. Olen katsonut liikaa siirappisia jenkkisarjoja ja romanttisia hömppäleffoja kun haluaisin, että mut kaapataan syliin ja höpönöpöstellään et voikultapupsikkarakasmikäsullaon*paijaus*. Joo ei. Tämä sankari länttää kätensä päälleni kuin kuolleen majavan ja huokailee kyllästyneenä. Ei paljoa huvita avautua mieltä painavista asioista, kun toinen vaikuttaa jo valmiiksi siltä et voivittusentäänmikävittusuanytvaivaa.
Piti kovin käydä kirjastossakin tänään, mutta siinä vaiheessa kun näyttää yliajetulta pesukarhupandalta, niin ei paljoa enää nappaa.
Pitäsköhän vähän lohtushoppailla. Vois vaikka uuden puhelimen hankkia.
2 kommenttia:
Ohhoh, tekee kyllä pahaa lukea sun matkasta. Mut samalla ihailtavaa ettet oo jäänyt kotiin vaan masistelemaan.
Hirvee kuvitella, tollasta kipua ja, että joutuu luopumaan lajista, joka on itelle tosi tärkee. Iteki joutunu pitkään olemaan treenaamatta, ei edes venytellä saanut. Toki syy oli eri, ja nykyään saa painaa kahta kovemmin.
Tsemppiä! Asioilla on tapana järjestyä ja jotain uutta löytyy tilalle. Aikaa voi mennä niin helvetisti, mutta ehkä loppujen lopuksi se on kaiken vaivan ja kärsimyksen arvosta!
Kiitos kiitos :)
Kyllähän mä viimeksikin sain treenattua itseni taas kuntoon (jopa parempaan kuin ennen) mutta tämä alku tuntuu aina niin masentavan rankalta ja vaikealta.
Ja viimeksi musta tuli mielestäni paljon nöyrempi ihmisenä, kun joutui aika pohjalta aloittamaan taas. Periaatteessa se lähti ihan siitä kävelemisen uudelleenopettelusta :)
Ja lähtee taas.. Mutta valmiina ollaan :)
Lähetä kommentti